Olen niin yksin, vaikka olen suhteessa kanssasi. Istut siinä vieressäni ja silti olet jossain niin kaukana, etten voi edes koskettaa. Me istumme vierekkäin, puhumatta sanaakaan. Sydämeni tuntuu hajoavan palasiksi, pää räjähtää.
Milloin meistä tuli tälläisiä, näin etäisiä toisillemme?
Kun rakastuimme, me puhuimme kaikesta, me olimme samalla aaltopituudella, me emme voinneet olla irti toisistamme.
Rakastatko sinä vielä minua?
Minä rakastan, rakastan niin valtavasti ja ajatuskin että olemme erossa saa minut voimaan pahoin. Pelkään niin menettäväni sinut, pelkään etten minä riitä tälläisenä vaan etsit jotain muuta, jostain muualta.
Sinä olit ensimmäinen, joka sai tuntemaan oloni turvalliseksi, ensimmäinen jonka kanssa minä voin olla minä. Sinä olit ensimmäinen, jota rakastin.
Ja sinä olet se, kenen kanssa haluan elää ikuisesti yhdessä. Sen tajuamiseen meni aikaa, mutta nyt kun sen tajua, niin satuttaa ajatella, ettet sinä tuntisi samoin.
tiistai 30. lokakuuta 2007
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)