Synnytyssuunnittelua

Käyn uudestaan sairaalan pelkopoliklinikalla, tällä kertaa vastassa on todella äreä lääkäri, jolle tunnun olevan vain yksi hankala potilas. Saan kuulla pitkän luennon sektion vaaroista ja riskeistä, vaikka en ole edes harkinnut sellaista. Lääkäri ultraa vauvaa, mutta ei pukahda mitään. Jalkani puutuvat, selkää särkee. Lopulta saan nousta.

Myöhemmin luen papereistani että "suhtautuu myönteisesti alatiesynnytykseen". Mietin pitkään oliko tästä käynnistä minulle mitään hyötyä tai apua. Synnytyspelkoani se ei ainakaan vähentänyt.

Seuraavalla viikolla minulla on tapaaminen synnytysosastolla kätilön kanssa ja teemme yhdessä synnytyssuunnitelmaa. Toivon vain, ettei minua jätetä yksin kivun kanssa ja saan siihen lievitystä. Haluaisin päästä avautumisvaiheessa vesialtaaseen ja ponnistaa jakkaralla. Kaikki sujuu kuitenkin kuten luonto on tarkoittanut. Siihen olen valmis.

Oloni on luottavainen ja helpottunut.

levoton sielu

Oloni on levoton.

Tutkin salaa miehen puhelinta ja saan tietää, että molemminpuolinen soittelu jatkuu Hänen kanssaan. Lähes päivittäin. Kysyn mieheltä ohimennen onko Hänestä kuulunut mitään, mies on vähäsanainen ja välttelevä.

Mietin kerronko puhelimen tutkimisesta, että minä tiedän ja laitan miehen seinää vasten, pakotan kertomaan totuuden.

Mutta en pysty siihen. Tunnen itseni niin pieneksi, niin haavoittuvaiseksi, nyt kun olen viimeisilläni raskaana. Entä jos kuulenkin, että mies rakastaa Häntä ja haluaa suhteen Hänen kanssaan? Entä jos mies haluaa Hänet minun tilalleni.

En halua jäädä yksin nyt, ei ihan vielä. Jos meidän suhteemme on päättymässä, päättykööt vasta vauvan synnyttyä. Silloin minä olen rohkeampi, silloin minä olen vahvempi. Silloin minä pärjään myös yksin.

haaveita

Käymme tutustumassa synnytysosastoon. Seinän takaa kuuluu ensin karjuntaa ja sitten pienen vauvan itkua. Minuakin itkettää, ihan pian me olemme täällä, kokemassa näitä samoja asioita. Perhehuoneessa on vaaleanpunainen tunnelma, parivuode ja tv. Ihan kuin hotellissa. Käytävällä hiippailee tuoreita isiä, hymynkare suunpielessä, hieman pöllähtäneen oloisia. Jostain kuuluu taas pientä itkua.

Ulkoilma iskee kylmänä vastaan kun poistumme sairaalasta. Pidän miestä kädestä, kävelemme hiljaisina autolle. Päässäni sata ajatusta, joille ei juuri nyt olisi tilaa.

"Mennäänkö vielä kahville?"

Nyökkään ja mies rutistaa kättäni. Minun mieheni, minun rakkaani.  

Mies suunnittelee jo ensi kevättä, kuinka silloin tehdään se häämatka, joka jäi väliin, matkustetaan jonnekin lämpimään kun täällä on vielä kylmää ja koleaa, matkustetaan koko perhe. Miten olisi Thaimaa? Ei, siellä on liian kuuma vauvan kanssa. Madeira? Kypros? Kreeta?

Jonnekin lämpimään pitää päästä.

tipahdus

Hän on jälleen sinkku.

Minua kylmää sisältä, vaikka järki sanoo ettei tämän tarvitse merkitä mitään.

Mieheni on edelleen rinnallani, suhteemme voi paremmin kuin aikoihin, me suunnittelemme vahvasti yhteistä elämää, me elämme sitä elämää. Minun ei tarvitse pelätä, miksi sitten pelkään?

pieniä iloja, suuria tunteita

Rakastan pitkiä kävelylenkkejä, etenkin nyt kun selkäkivut estävät kaiken muun liikunnan. Nyt vain on uusi vaiva silläkin saralla, en voi enää kävellä rivakasta tahtia, koska kohtu alkaa supistella napakasti. Vielä ei ole vauvan turvallista syntyä, joten tahtia on hiljennettävä.

Tunnen itseni paksuksi ja rumaksi ankanpojaksi, mutta onneksi mies valaa minuun uskoa, hänelle minä olen edelleen kaunis joutsen ja hänen halunsa ei ole kadonnut minnekään, vaikka vartaloni on kokenut suuren muutoksen.

Tunnen olevani rakastettu ja haluttu.

Vietämme viikonloppua kahdestaan, miten ihanaa on olla toisen sylissä ja kuunnella sateen rummutusta ikkunaan. Me tässä ja kaikki muu jossain kaukana.