täydellinen hetki

Olin vasta nukahtanut kun heräsin napakkaan supistukseen. Kello oli hieman yli puolen yön. Seuraava supistus tuli tasan viisi minuuttia myöhemmin. Jos ensimmäisestä olinkin vielä epävarma, seuraavasta tiesin, että synnytys oli alkanut. Vauvamme syntyisi tänään.

Kaksi tuntia myöhemmin olimme matkalla synnytyssairaalaan. Halusin lähteä ajoissa, jotta saisin varmasti kivunlievitystä. Supistuksista huolimatta matka sujui leppoisassa tunnelmassa, juttelimme miehen kanssa niitä näitä. Oloni oli onnellinen ja luottavainen.

Sairaalassa kivut kovenivat nopeaan tahtiin ja pyysin saada epiduraalin. Anestesialääkäri ei kuitenkaan päässyt heti hätiin, oloni alkoi olla todella tuskainen. Kätilö tarjosi ilokaasua, mutta tulin siitä huonovointiseksi. Päässä pyöri ja aloin epäillä tuleeko tästä mitään, onneksi mies oli paikalla rohkaisemassa minua ja hieromassa kipeää selkääni.

Jäimme hetkeksi kahdestaan, tunsin itseni niin avuttomaksi kaiken tapahtuvan keskellä. Puristin miehen kättä ja pyysin, ettei hän jättäisi minua yksin. Tarkoitin yhtä paljon synnytystä kuin loppuelämää. Mies lupasi olla luonani. Pyyhin silmänurkkia ja samassa kätilö tuli takaisin lääkärin kanssa, saisin vihdoin puudutuksen. Ehdin nukkuakin hetken ennenkuin kivut palasivat ja minua alkoi ponnistuttaa.

Vauva syntyi miltein samantien kun sain luvan ponnistaa.

Täydellinen, kaunis ja niin pieni. Aivan isänsä näköinen. Vastasyntynyt vauva rinnallani, rakas mieheni vierelläni minä tunsin itseni maailman onnellisimmaksi. Tätä minä olen elämältäni halunnut.

pää pensaassa

Kaikki selväksi tekevää keskustelua ei tullut. Mies halaili ja pussaili enemmän kuin aijemmin, toisteli rakastavansa minua, pyysi anteeksi että loukkasi, mutta mitään selitystä sanomisilleen ei antanut. Minä olin ihmeissäni, mutta hieman luottavaisemmalla mielellä. Hänestä emme puhuneet mitään. Minä en uskaltanut katsoa miehen puhelimesta oliko sinä iltana soitettu, en vain jaksanut yhtään enempää. Halusin keskittyä lähestyvään synnytykseen.

Ja merkeistä päätellen synnytys lähestyi. Epäsäännölliset supistukset alkoivat olla vaivana iltaisin ja aamuöisin. Pakkasin sairaalakassin valmiiksi, varmistelin lapsen hoitoa synnytyksen ajaksi.

Samoihin aikoihin tuli täyteen 4 kuukautta avioliittoa. Minä en ajatellut sitä mitenkään juhlia, mutta mieheni yllätti tuomalla minulle ensi kertaa ruusuja. Kauniita, tummanpunaisia ruusuja.

tyyntä myrskyn jälkeen?

Seuraava aamu valkeni sumuisena. Kesti hetken tajuta, että sumuisuus oli pääni sisällä, ulkona paistoi aurinko. Mies vihelteli tyytyväisenä pesuhuoneessa, lapsi leikki olohuoneessa. Minä en halunnut nousta vuoteesta, en jaksanut miettiä mitä elämä tänään tuo eteeni.

Mies ihmetteli mikä minulla on, olenko sairastunut.

Tuli viereen, halasi, paijasi hiuksiani. Itkun tuhrimat kasvoni, silmät punaisena kaikista kyynelistä. Mies rutisti entistä kovemmin, kuiskasi korvaani "kyllä mä sua rakastan".

Silläkö se on kuitattu? Koko eilinen ilta, kaikki sanotut sanat, kaikki salatut asiat. Rakastatko oikeasti vai sanotko vain? Pelaatko nyt jotain peliä mitä minä en osaa? Mitä tämä kaikki on?

Keskustelu jää puolitiehen lapsen rynnätessä vuoteeseen halaamaan minua, miehellä on jo kiire töihin. Pusu poskelle lähtiessä, jutellaan illalla enemmän. Ja taas minä tunnen olevani niin yksin.

syvemmälle suohon

Itkin koko illan. Kysyin mieheltä, mitä hän ylipäätään haluaa minusta, meidän suhteesta. Mitä minä merkitsen,  mitä meidän avioliittomme merkitsee. Rakastatko sinä minua?

"En tiedä, tuntuu etten edes tiedä mitä rakkaus tarkoittaa."

Se oli märkä rätti päin kasvojani. Tuntui, etten voi hengittää. Tämä on kuin unta, tämä ei voi tapahtua minulle. Ei minun elämäni pitänyt mennä näin. Lapsi sisälläni potkaisi, muistutti olemassa olostaan.  Oli pakko nousta ja jatkaa eteenpäin.

Käydessäni nukkumaan mies jäi vielä tv:n äärelle, kännykkä vieressään. Kuin soittoa odottaen. En muista koska aikaisemmin olin tuntenut itseni yhtä yksinäiseksi, yhtä hylätyksi.

pimeää ja kylmää

En enää uskonut mieheni rakkauteen, en siihen, että minä olisin hänelle erityinen, tärkeä.

Kysyin mieheltäni, mitä jos minua ei olisi olemassa, mitä jos me emme olisi koskaan tavanneet tai entä jos me olisimme eronneet vuosi sitten, kun suhteessamme oli hetkellinen kriisi. Että jos tilanne olisi tämä, olisiko miehestäni ja Hänestä tullut jotain, olisivatko he nyt pari?

Mitä tähän vastaakaan mieheni?

Että sitä ei voi tietää, sellaistakin olisi voinnut tapahtua.

Eikö tuo jo kerro suoraan, että tunteita ainakin on, jos tekoja ei olisikaan? Ei kai kukaan ajattele pelkästä ystävästä näin, että sellaistakin olisi voinnut tapahtua?

Onko mieheni uskollinen minulle? Pysyykö hän uskollisena? Entä kun suhteeseemme tulee uusia kriisejä, juokseeko mies silloin Hänen syliinsä? Onko heidän ystävyytensä täysin viatonta? Miten voin luottaa mieheen, miten voin jatkaa avioliittoa jos en voi luottaa? Haluanko ylipäätään olla naimisissa miehen kanssa, jonka tunteista en voi olla varma?

Miten tässä pääsi käymään näin, että vastanaineena ja viimeisillään raskaana minä mietin mahdollista avioeroa?

totuutta etsimässä

Saan vihdoin rohkeutta kysyä mieheltäni onko heillä suhde Hänen kanssaan tai onko mieheni ihastunut Häneen.

Mieheni vannoo, ettei heidän välillään ole mitään. Sanoo kuitenkin, ettei Hänestä ota selvää.

Eipä paljon lämmitä kun oma aviomies  jatkaa ystävyyssuhdetta naisen kanssa, jonka tunteista tai aikomuksista ei ota selvää. Eikö tuollaisessa tilanteessa olisi parempi ottaa etäisyyttä sen sijaan, että antaa tunteiden kehittymiselle mahdollisuuden? Tai että antaa Hänelle mahdollisuuden?

Mieheni ei näe asiaa samoin, miehelleni Hän on vain "vanha ystävä". Minun epävarmuudelleni ei ole mitään syytä, minähän olen mieheni valittu.

En silti voi olla täysin vakuuttunut, ettei minulla olisi mitään syytä olla huolissani.

Mieheni on tuntenut Hänet lukioikäisestä saakka ja minulla on vahva epäilys, että jotain oli olemassa jo silloin. Mieheni oli Hänen uskottu, jolle saattoi kertoa ihastuksista, poikaystävistä, ihan kaikesta... Kuitenkin Hän etääntyi miehestäni aina aloittaessaan vakavamman seurustelun. Miksi? Jos kerran ystävyys on täysin viatonta. Eivätkä he ole olleet yhteydessä toisiinsa vuosikausiin, kunnes tänä keväänä Hän erosi avomiehestään ja etsiytyi uudestaan mieheni ystäväksi. Miksi?

Löydän miehen nuoruusvuosien kuva-albumin, jossa on paljon kuvia Hänestä. Paljon enemmän kuin muista tytöistä, enemmän kuin miehen silloisesta tyttöystävästä.