Kotiinpaluu

Lentokentällä paluu sateiseen Suomeen ja sisälläni onni ja tyytyväisyys, kotiinpaluu oli lähes yhtä ihanaa kuin itse matka. Omat tavarat omilla paikoillaan, oma vuode ja oman kodin tuoksu. Muistissa vielä ihana paratiisilomamme.

Me suunnittelimme yhteistä kesälomaa, matkaa sukulaisten luo, tuttavien häihin, lapsen toivomaan huvipuistoon, kylpylään nauttimaan lämpimistä vesistä. Eväsretki lähipuistoon, käynti kirjastossa, sateen ropinaa ikkunoissa ja ulkona silti lämmin. Kaikkea sitä mitä kesä lapsiperheelle suo.

Minä en kaivannut takaisin lomaparatiisiin, minä rakastan arkea sellaisena kuin se meille tarjotaan. Nyt tunsin ensimmäistä kertaa aikoihin sisällä sydämessäni, että mies ajatteli samoin, aivan todella ajatteli, eikä haikaillut enää muualle. Minä olin luottavaisella mielellä.

paratiisin lumo

Me olimme lomalla paratiisissa, eikä mikään ulkopuolinen saattanut koskettaa meitä. Täydellinen keskittyminen perheeseen. Rauhallisia aamuheräämisiä parivuoteella lasten kömpiessä viereemme halittaviksi. Aamiaisia hotellin patiolla, ilman että itse tarvitsee siivota jälkiä. Loikoilua uima-altaalla vauvan nukkuessa päiväunia varjossa. Vesileikkejä lasten kanssa. Pehmeä hiekkaranta, turkoosin sininen meri ja taustalla korkeat vuoret. Taianomaisia iltoja auringon laskiessa ja pimeyden tuodessa hiljaisuuden pieneen bungalowiimme, meidän lomapesäämme, lasten tuhina vuoteissaan ja kynttilänvalossa vain me kaksi, minä ja mieheni.

Me olimme löytäneet paratiisin ja paratiisi löysi meidät. Hetki hetkeltä yltämme kuoriutui viimeisen vuoden tapahtumien aiheuttama jännitys ja epävarmuus. Me olimme jälleen ne kaksi vastarakastunutta suurine unelmineen, paitsi että unelmista oli täyttynyt jo tärkeimmät: avioliitto ja lapset.

"Minä olen löytänyt sinun luoksesi takaisin, enkä minä koskaan enää muualle haluakaan."

Enkä minä ajatellut kertaakaan niiden päivien aikana Häntä ja tuskin ajatteli miehenikään. Kännykkä pysyi vaiti yöpöydän ylälaatikossa, jonne mies sen ensimmäisenä iltana asetti ja siellä se sai lojua yksin loman viimeiseen aamuun saakka.

Tapaaminen

Viimeisellä viikolla ennen lomaa minä silitin vaatteita ja pakkasin tavaroita matkalaukkuihin, ravasin apteekissa ja ostoksilla, hermoilin mitä ottaa mukaan kahdelle pienelle lapselle kun matkustetaan maailman ääriin. Mies keskittyi työntekoon saadakseen projektinsa loppuun ennen lomanalkua ja sopi kaiken sen hässäkän keskellä tapaamisen Hänen lakimiehensä kanssa.

Lakimiehen tapaamisen jälkeen Hän soitti miehelleni pyytäen kylään keskustellakseen tapahtuneesta ja siitä, mitä oikeudessa olisi edessä. Minä olin tyrmistynyt. Eniten siksi, ettei mies kieltäytynyt kutsusta vaan oli heti valmiina lähdössä Hänen luokseen. Minä pakkasin hoitolaukun ja vein lapset autoon, me lähtisimme mukaan koko perhe! Jos mieheni ei velvollisuuttaan voisi olla tapaamatta Häntä niin ainakaan he eivät tapaisi ilman minun.

Oven avautuessa Hänen kasvoilla oli hetken aikaa hämmentynyt ilme.

"Ai tekin tulitte?".

Minä hymyilin sisäänpäin, riisuin lapset ja kannoin vauvan olohuoneeseen. Katselin ympärilleni arvoiden mihin Hän oli valmistautunut, keskustelemaan lakiasioista vai romanttiseen tapaamiseen? Huoneessa ei ollut mitään epäilyttävää, tv auki hiljaisena nurkassa, pöydällä sikinsokin papereita ja lehtiä, teekuppi kaiken niiden keskellä. Makuuhuoneen ovi oli tiukasti kiinni. Hän oli pukeutunut ohueen, läpinäkyvään paitaan ja lyhyeen hameeseen, mutta haki eteisestä päällensä neuletakin. Ihan sattumalta? Vilkaisin mieheeni, joka näytti olevan yhtä hämillään kuin Hänkin.

"Juotteko te kahvia vai teetä?"

Ja niin minä istuin teekuppi kädessä Hänen sohvalla, tiukasti kiinni miehessäni ja kuuntelin puolella korvalla keskustelua Hänen tekemästä rikosilmoituksesta, lakimiehen neuvoista ja mahdollisuudesta oikeudenkäyntiin, johon mieheni joutuisi todistajaksi. Puristin aina välillä mieheni reittä ja miehen koskettaessa kättäni minä hymyilin Hänelle.

"Tässä on minun paikkani, enkä minä aio siitä luopua!"

Ei niin helpolla

Vaikka minä olisin halunnut Hänet ulos meidän elämästämme, se ei näyttänyt nyt toteutuvan.

Heti seuraavalla viikolla mieheni sai puhelun Hänen lakimieheltään. Miestäni tarvittaisiin todistajaksi, koska Hän hakisi omaisuuttaan oikeuden avulla. Edessä olisi tapaamisia lakimiehen luona, rikosilmoitus sekä mahdollinen oikeudenkäynti.

Minä huokaisin hiljaa itsekseni. Nyt mieskin alkoi toivoa, ettei olisi koskaan Hänen avuksi lupautunut. Loma tuli todella tarpeeseen, meille molemmille.

hiljaisia hetkiä

Suihkun jälkeen istun yksin makuuhuoneen hämärässä, kädessäni matkaliput paratiisiin ja annan miehen huolehtia lapsista. Päässäni jyskyttää, levottomat ajatukset seuraavat toisiaan. Haluanko minä edes sinne matkalle, juuri nyt, tässä tilanteessa, kaiken epävarmuuteni keskellä? Pitäisikö minun antaa ensin miehelle tilaa selvittää mitä hän oikeasti haluaa, mikä oikeasti on hänelle tärkeintä, lähtisinkö minä hetkeksi lasten kanssa vanhempieni luo ja vasta sitten, jos mies edelleen valitsee minut ja perheemme, me lähtisimme yhdessä matkalle?

Voinko todella luottaa mieheni sanoihin, että tästä lähtien hän panostaa vain ja ainoastaan meidän suhteeseen, meidän perheeseen ja antaa jonkun toisen huolehtia Hänen ongelmista?

Mies tuo minulle kupin teetä ja silittää hiuksiani. "Tulisitko edes iltapalalle meidän kanssamme?"

Ja minä menen. Katselen sumuisin silmin rakkaitani, kolmea elämäni tärkeintä ihmistä. Samalla tiedän, ettei vastaukset löydy pakenemalla vanhempieni luo. Mieheni on luvannut, ettei kukaan tule meidän kahden väliin, enkä minä anna Hänelle mahdollisuutta hiipiä paikalleni.

Me kaksi lähdemme yhdessä matkalle paratiisin, me pidämme huolta suhteestamme, me pysymme yhdessä.

Pieleen menneitä suunnitelmia

Ajamme eteenpäin hiljaisuuden vallitessa. Minulla nousee puna poskille, korvissa suhisee. Mies on ärsyyntynyt hänkin. Pahoittelee, että jouduin odottamaan, että olemme myöhässä. Kiroaa, että ikinä lupautui muuttoavuksi, etenkin päivänä, jolloin oli muuta menoa. Koko reissu oli mennyt pieleen. Muuttolaatikot olivat odottaneet pihalla, räntäsateessa. Vettyneitä laatikoita autoon pakatessa oli käynnyt ilmi, että tavaraa puuttui ja paljon. Ex-mies kieltäytynyt niitä antamasta, oli nimitellyt Häntä ja miestäni, uhkaillutkin. Ei auttanut mitkään pyynnöt, ei edes uhkaaminen poliisilla. Ovi pysyi lukossa, tavarat lukkojen takana.

Minä tivaan, miksei mies voinnut soittaa minulle, ilmoittaa olevansa myöhässä.

Puhelin oli jäännyt takin taskuun, takapenkille. Hänestä ei ollut kuskiksi, mies oli ajanut ja toivonut, että ehtisi vielä perille ajoissa. Vasta pysähdyttyään tankkaamaan autoa, oli mies huomannut puheluni.

Minä purskahdan itkuun, ei tästä tule mitään.

"Miksi minulle vieraan naisen ongelmat sekoittavat jatkuvasti minun elämääni? En minä kestä ikuisesti, että tiukan paikan tullessa minä jään kakkoseksi, mieheni rynnätessä pelastamaan pulassa olevaa ihastustaan."

Mies pysäyttää tien varteen, vetää minut syliinsä, lohduttaa. Lapset takapenkillä alkavat hermostua, meidän pitäisi jo jatkaa matkaa. Ei minusta ole juhliin tässä mielentilassa, posket kyynelien raidoittamana. Soitan ystävälleni, pahoittelen ettemme nyt voikaan tulla, lupaan selittää kaiken myöhemmin.

Mies puristaa hellästi reittäni, minä niiskutan nenäliinaani. Loppumatkasta emme puhu enää sanaakaan.

Tulisilla hiilillä

Kolme tuntia. Matkoihin kaksi ja korkeintaan tunti tavaroiden lastaamiseen. Lyhyt aika, kyllä minä sen kestän ja jaksan odottaa. Minun täytyy vain olla ajattelematta ja pelkäämättä pahinta, riittää kun keskityn lapsiin ja valmistaudun lähtemään juhliin, jonne menemme yhdessä, perheenä, kunhan mies kotiutuu muuttokeikalta.

Minä laitan ruokaa, syötän ja leikitän, pesen pyykkiä, silitän vaatteita, nukutan vauvan parvekkeelle. Vilkuilen kelloa, pakkaan hoitolaukun valmiiksi. Käyn suihkussa ja föönaan hiukset. Katson taas kelloa, se matelee hitaasti mutta päättäväisesti. Enää vajaa tunti ja mieheni on taas kotona, kahden tunnin kuluttua me istumme hyvän ystävän juhlassa.

Lakkaan kynsiä, levitän ripisväriä, silitän vielä miehen paidankin valmiiksi. Lapsi syö välipalaa, vauva herää hyväntuulisena uniltaan. Imetän ja katson taas kelloa, miehen pitäisi olla jo kotona. Vaihdan vauvan vaipan, pesen esikoisen kasvoilta kiisselin ja kuulostelen joko ovi käy. Lasken minuutteja siihen kun meidän pitää viimeistään lähteä, jotta ehdimme ajoissa juhlaan. Mies on muuttokeikan jäljiltä suihkua vailla ja pukemiseenkin menee aikaa. Missä hän nyt viipyy?

Soitan kännykkään, se tuuttaa kunnes menee vastaajaan. Puen jo lapset valmiiksi, etsin itselleni ehjät sukkahousut, lisään vaihtovaatetta kassiin. Nyt mies on jo vartin myöhässä, enää puolisen tuntia ja meidän on viimeistään istuttava autossa, jotta emme myöhästy. Soitan uudestaan ja taas menee vastaajaan. Alan hermostua, ei tämän näin pitänyt mennä. Mielikuvitus laukkaa, ovatko joutuneet onnettomuuteen vai missä ihmeessä he viipyvät? Miten mies ei voi pitää kiinni aikataulusta vaikka tietää minun odottavan?

Minä hermostun ja lapset hermostuvat, minua alkaa itkettää, tässäkö minä, hylätty ja yksin jätetty vaimo, odotan kahden pienen lapsen kanssa ja mieheni ties missä, Hänen kanssaan? Kyyneleet sotkevat meikin, korjailen sitä hätäisesti peilin edessä. Puen lapset valmiiksi ulkovaatteisiin, heille tulee kuuma ja menemme ulos odottamaan miestä, joka toivottavasti saapuu pian. Soitan kolmannen kerran, nyt mies vastaa. Pahoittelee että ovat myöhässä, enää muutama minuutti ja kaartavat pihaan, olemmeko me valmiina?

Laittaessani lapsia turvaistuimiin näen takaikkunan läpi kuinka auto pysähtyy tien laitaan, mies nousee nopeasti ja kumartuu vielä takaisin Hänen puoleensa sanoakseen jotain. Hän on itkuisen näköinen, kääntää kasvonsa nähdessään minut ja peruttaa pois pihatieltä. Mies moikkaa minua ja säntää sisälle vaatteita vaihtamaan.

Varttia myöhemmin olemme matkassa, reilusti myöhässä aikataulusta ja minä kihisen kiukusta. Vaadin selityksiä tapahtuneelle.