Pieleen menneitä suunnitelmia

Ajamme eteenpäin hiljaisuuden vallitessa. Minulla nousee puna poskille, korvissa suhisee. Mies on ärsyyntynyt hänkin. Pahoittelee, että jouduin odottamaan, että olemme myöhässä. Kiroaa, että ikinä lupautui muuttoavuksi, etenkin päivänä, jolloin oli muuta menoa. Koko reissu oli mennyt pieleen. Muuttolaatikot olivat odottaneet pihalla, räntäsateessa. Vettyneitä laatikoita autoon pakatessa oli käynnyt ilmi, että tavaraa puuttui ja paljon. Ex-mies kieltäytynyt niitä antamasta, oli nimitellyt Häntä ja miestäni, uhkaillutkin. Ei auttanut mitkään pyynnöt, ei edes uhkaaminen poliisilla. Ovi pysyi lukossa, tavarat lukkojen takana.

Minä tivaan, miksei mies voinnut soittaa minulle, ilmoittaa olevansa myöhässä.

Puhelin oli jäännyt takin taskuun, takapenkille. Hänestä ei ollut kuskiksi, mies oli ajanut ja toivonut, että ehtisi vielä perille ajoissa. Vasta pysähdyttyään tankkaamaan autoa, oli mies huomannut puheluni.

Minä purskahdan itkuun, ei tästä tule mitään.

"Miksi minulle vieraan naisen ongelmat sekoittavat jatkuvasti minun elämääni? En minä kestä ikuisesti, että tiukan paikan tullessa minä jään kakkoseksi, mieheni rynnätessä pelastamaan pulassa olevaa ihastustaan."

Mies pysäyttää tien varteen, vetää minut syliinsä, lohduttaa. Lapset takapenkillä alkavat hermostua, meidän pitäisi jo jatkaa matkaa. Ei minusta ole juhliin tässä mielentilassa, posket kyynelien raidoittamana. Soitan ystävälleni, pahoittelen ettemme nyt voikaan tulla, lupaan selittää kaiken myöhemmin.

Mies puristaa hellästi reittäni, minä niiskutan nenäliinaani. Loppumatkasta emme puhu enää sanaakaan.