Tulisilla hiilillä

Kolme tuntia. Matkoihin kaksi ja korkeintaan tunti tavaroiden lastaamiseen. Lyhyt aika, kyllä minä sen kestän ja jaksan odottaa. Minun täytyy vain olla ajattelematta ja pelkäämättä pahinta, riittää kun keskityn lapsiin ja valmistaudun lähtemään juhliin, jonne menemme yhdessä, perheenä, kunhan mies kotiutuu muuttokeikalta.

Minä laitan ruokaa, syötän ja leikitän, pesen pyykkiä, silitän vaatteita, nukutan vauvan parvekkeelle. Vilkuilen kelloa, pakkaan hoitolaukun valmiiksi. Käyn suihkussa ja föönaan hiukset. Katson taas kelloa, se matelee hitaasti mutta päättäväisesti. Enää vajaa tunti ja mieheni on taas kotona, kahden tunnin kuluttua me istumme hyvän ystävän juhlassa.

Lakkaan kynsiä, levitän ripisväriä, silitän vielä miehen paidankin valmiiksi. Lapsi syö välipalaa, vauva herää hyväntuulisena uniltaan. Imetän ja katson taas kelloa, miehen pitäisi olla jo kotona. Vaihdan vauvan vaipan, pesen esikoisen kasvoilta kiisselin ja kuulostelen joko ovi käy. Lasken minuutteja siihen kun meidän pitää viimeistään lähteä, jotta ehdimme ajoissa juhlaan. Mies on muuttokeikan jäljiltä suihkua vailla ja pukemiseenkin menee aikaa. Missä hän nyt viipyy?

Soitan kännykkään, se tuuttaa kunnes menee vastaajaan. Puen jo lapset valmiiksi, etsin itselleni ehjät sukkahousut, lisään vaihtovaatetta kassiin. Nyt mies on jo vartin myöhässä, enää puolisen tuntia ja meidän on viimeistään istuttava autossa, jotta emme myöhästy. Soitan uudestaan ja taas menee vastaajaan. Alan hermostua, ei tämän näin pitänyt mennä. Mielikuvitus laukkaa, ovatko joutuneet onnettomuuteen vai missä ihmeessä he viipyvät? Miten mies ei voi pitää kiinni aikataulusta vaikka tietää minun odottavan?

Minä hermostun ja lapset hermostuvat, minua alkaa itkettää, tässäkö minä, hylätty ja yksin jätetty vaimo, odotan kahden pienen lapsen kanssa ja mieheni ties missä, Hänen kanssaan? Kyyneleet sotkevat meikin, korjailen sitä hätäisesti peilin edessä. Puen lapset valmiiksi ulkovaatteisiin, heille tulee kuuma ja menemme ulos odottamaan miestä, joka toivottavasti saapuu pian. Soitan kolmannen kerran, nyt mies vastaa. Pahoittelee että ovat myöhässä, enää muutama minuutti ja kaartavat pihaan, olemmeko me valmiina?

Laittaessani lapsia turvaistuimiin näen takaikkunan läpi kuinka auto pysähtyy tien laitaan, mies nousee nopeasti ja kumartuu vielä takaisin Hänen puoleensa sanoakseen jotain. Hän on itkuisen näköinen, kääntää kasvonsa nähdessään minut ja peruttaa pois pihatieltä. Mies moikkaa minua ja säntää sisälle vaatteita vaihtamaan.

Varttia myöhemmin olemme matkassa, reilusti myöhässä aikataulusta ja minä kihisen kiukusta. Vaadin selityksiä tapahtuneelle.