hiljaisia hetkiä

Suihkun jälkeen istun yksin makuuhuoneen hämärässä, kädessäni matkaliput paratiisiin ja annan miehen huolehtia lapsista. Päässäni jyskyttää, levottomat ajatukset seuraavat toisiaan. Haluanko minä edes sinne matkalle, juuri nyt, tässä tilanteessa, kaiken epävarmuuteni keskellä? Pitäisikö minun antaa ensin miehelle tilaa selvittää mitä hän oikeasti haluaa, mikä oikeasti on hänelle tärkeintä, lähtisinkö minä hetkeksi lasten kanssa vanhempieni luo ja vasta sitten, jos mies edelleen valitsee minut ja perheemme, me lähtisimme yhdessä matkalle?

Voinko todella luottaa mieheni sanoihin, että tästä lähtien hän panostaa vain ja ainoastaan meidän suhteeseen, meidän perheeseen ja antaa jonkun toisen huolehtia Hänen ongelmista?

Mies tuo minulle kupin teetä ja silittää hiuksiani. "Tulisitko edes iltapalalle meidän kanssamme?"

Ja minä menen. Katselen sumuisin silmin rakkaitani, kolmea elämäni tärkeintä ihmistä. Samalla tiedän, ettei vastaukset löydy pakenemalla vanhempieni luo. Mieheni on luvannut, ettei kukaan tule meidän kahden väliin, enkä minä anna Hänelle mahdollisuutta hiipiä paikalleni.

Me kaksi lähdemme yhdessä matkalle paratiisin, me pidämme huolta suhteestamme, me pysymme yhdessä.

Pieleen menneitä suunnitelmia

Ajamme eteenpäin hiljaisuuden vallitessa. Minulla nousee puna poskille, korvissa suhisee. Mies on ärsyyntynyt hänkin. Pahoittelee, että jouduin odottamaan, että olemme myöhässä. Kiroaa, että ikinä lupautui muuttoavuksi, etenkin päivänä, jolloin oli muuta menoa. Koko reissu oli mennyt pieleen. Muuttolaatikot olivat odottaneet pihalla, räntäsateessa. Vettyneitä laatikoita autoon pakatessa oli käynnyt ilmi, että tavaraa puuttui ja paljon. Ex-mies kieltäytynyt niitä antamasta, oli nimitellyt Häntä ja miestäni, uhkaillutkin. Ei auttanut mitkään pyynnöt, ei edes uhkaaminen poliisilla. Ovi pysyi lukossa, tavarat lukkojen takana.

Minä tivaan, miksei mies voinnut soittaa minulle, ilmoittaa olevansa myöhässä.

Puhelin oli jäännyt takin taskuun, takapenkille. Hänestä ei ollut kuskiksi, mies oli ajanut ja toivonut, että ehtisi vielä perille ajoissa. Vasta pysähdyttyään tankkaamaan autoa, oli mies huomannut puheluni.

Minä purskahdan itkuun, ei tästä tule mitään.

"Miksi minulle vieraan naisen ongelmat sekoittavat jatkuvasti minun elämääni? En minä kestä ikuisesti, että tiukan paikan tullessa minä jään kakkoseksi, mieheni rynnätessä pelastamaan pulassa olevaa ihastustaan."

Mies pysäyttää tien varteen, vetää minut syliinsä, lohduttaa. Lapset takapenkillä alkavat hermostua, meidän pitäisi jo jatkaa matkaa. Ei minusta ole juhliin tässä mielentilassa, posket kyynelien raidoittamana. Soitan ystävälleni, pahoittelen ettemme nyt voikaan tulla, lupaan selittää kaiken myöhemmin.

Mies puristaa hellästi reittäni, minä niiskutan nenäliinaani. Loppumatkasta emme puhu enää sanaakaan.