Uneton

Selkä- ja liitoskivut vaivaavat. Tuskin olisin enää työkykyinen vaikka töitä olisikin. En saa nukuttua öisin säryltä, mutten uskalla ottaa särkylääkettäkään. Juon siis teetä ja kuuntelen hiljaisuutta. Samalla on aikaa pohtia parisuhdetta ja sen tilaa.

Menetin malttini miehen touhuihin ja kielsin soittamasta enää koskaan Hänelle. Mies ei ole enää soittanut minun kuulteni, mutta tiedän että puhelut eivät ole loppuneet kokonaan. Olen tarkistanut miehen kännykän ja kyllä niitä soittoja on ollut, molemmin puolin. En voi kysyä mistä aiheesta, koska jäisin kiinni puhelimen tarkkailusta.

Rakastan miestäni, mutta koen etten voi luottaa häneen täydellisesti. Olen pohtinut asiaa, enkä voi ymmärtää miten hän saattaisi pettää minua nyt, kaiken yhdessä kokemamme jälkeen, vain muutama kuukausi naimisiinmenosta, kun minä olen raskaana. Olen tullut siihen tulokseen, ettei mies voisikaan ja ettei hän petä. Luulen, että ihastunut kuitenkin on, se katse miten Häntä katsoo, se tapa puhua Hänestä ja Hänelle... se on tuttua, sellaistahan se ennen meillä oli.

Onko Hän ihastunut mieheeni, onko Hän uhka meidän suhteelle?

Sitä minä en voi tietää, voin vain arvailla. Teenkö väärin kieltäessäni yhteydenpidon kokonaan, teenkö silloin siitä kielletyn hedlemän, joka kiinnostaa enemmän. Minä en vain voi sietää epärehellisyyttä ja sitä mies on viime aikoina osoittanut. Minä en myöskään siedä petkuttamista minun silmien alla, siksi tälle kaikelle oli tultava stoppi. Mutta tuliko sille, vai tapahtuuko kaikki nyt täysin salaa, selkäni takana. Enää ei mies kerro milloin Hän on soittanut, onko se hyvä vai paha asia?

En tiedä. Tiedän, että minä, lapsi ja tuleva vauva, me olemme miehelle tärkeitä ja mies vakuuttaa, että meidän kanssa hän haluaa elää jatkossakin. Keskityn siis perheeseen ja raskauteen.

Odotan innolla syntymää, vaikka itse synnytystä pelkäänkin. Palan halusta saada tämän lapsen syliini, vaikka en ihan vielä, vielä hän saa kasvaa rauhassa minun sisälläni. Yhteys on jo syntynyt, minä tunnen lapsen omakseni vaikkei hän ole vielä tässä maailmassa. Hänet on rakkaudella tehty ja toivottavasti se rakkaus riittää jatkossakin pitämään tämän perhene yhdessä.

tapaaminen

Mieheni on tavannut Hänet selkäni takana.

Meidät oli kutsuttu kylään, mutta mies ei jaksanut työpäivän päätteeksi lähteä. Ajattelin, etten anna sen pilata minun ja lapsen iltaa vaan lähdemme matkaan kahdestaan. Soitin reissusta miestä vastaan juna-asemalle, mutta kävi ilmi ettei tämä ollut kotona vaan Hänen luona. Suutuin. Mies sanoi olonsa piristyneen ja sattumalta Hän oli soittanut kysyäkseen neuvoa johonkin tietokoneeseen liittyvään asiaan. Mieheni lähti oitis paikan päälle auttamaan.

Kysyin mieheltä eikö tämä hänen mielestään kuulosta kovin omituiselta selitykseltä ja entä jos minä vastaavassa tilanteessa toimisin samoin? Tämä on kuulemma ihan normaalia.

Kun me tapasimme mieheni kanssa ensimmäistä kertaa, minulla oli paljon miespuolisia ystäviä. Mieheni oli äärettömän mustasukkainen heistä. En saannut tavata ketään heistä kahdestaan ilman miestäni, ainoastaan jos paikalla oli muitakin ihmisiä. Minä tyydyin tähän, ajattelin että parisuhteessa pitää tehdä kompromissejä.

Nyt huomaan, että ne kompromissit ovatkin vain yksisuuntaisia. Minä en voi vaatia mieheltäni sellaista, ettei hän tapaisi Häntä ilman minua, se olisi kohtuutonta, ovathan he vain ystäviä. Minä teen itseni naurettavaksi epäluulojeni kanssa. Minun tulee rauhoittua.

Miksi emme voisi olla ystäviä

Mies toivoo, että me voisimme olla ystäviä Hänen kanssaan. Nyt kun minulla ei ole mitään pelättävää. Istumme vaivautuneina kahvipöydässä, emme löydä yhteistä juteltavaa. Olen helpottunut kun vierailu on ohitse.

Mies menee saattamaan Häntä autolle, minä jään tiskaamaan kahvikuppeja. Ehdin kuivata kaikki kupit, miestä ei kuulu. Kurkin ikkunassa, mutta en näe parkkipaikalle. Esikoinen leikkii olohuoneessa, ehdotan lähdetäänkö viemään roskista.Tule, laitetaan kengät jalkaan. Lapsi ei halua, leikki on kesken. Huokaan ja samassa ovi käy, mies tulee posket punehtuen sisälle.

Mikä minuun on mennyt?

Miksi en osaa olla ihmisiksi, miksi minä teen tästä suurempaa kuin se on, miksi en voi olla murehtimatta, miksen voi antaa tämän mennä omalla painollaan... onhan miehelläkin oikeus omiin ystäviin.

sairaalakäyntejä

Öisin supistelee siihen malliin, että luulen synnytyksen pian käynnistyvän. Käyn näytillä äitiyspoliklinikalla, jossa todetaan että vauvalla on kaikki hyvin ja kohdunsuu on tiukasti kiinni. Lääkäri arvio, ettei tämä vauva synny ennen laskettua aikaa.

Saan lähetteen pelkopolille, missä keskustelen ensin kätilön, sitten synnytyslääkärin kanssa tulevasta synnytyksestäni ja toiveistani siihen liittyen, edellisen synnytyksen pieleen menneistä tapahtumista, siitä miten ne voidaan välttää, siitä mitä pelkään. Pohdimme yhdessä eri kivunlievitysmenetelmiä ja minulle kerrotaan millaisilla valmiuksilla tässä sairaalassa synnyttäjä kohdataan, mitä voi toivoa ja mitä saada. Lopuksi ultrataan vauvaa ja lääkäri toteaa hänen kasvavan hienosti hieman keskikäyrän yläpuolella, synnytyspainoksi arvio noin 3700g.

Olen turvallisin mielin, tunnen kääntyneeni sisäänpäin, hehkun keskiraskauden huumaa. Selkää särkee iltaisin ja esikoisen nostaminen tuntuu raskaalta. Olemme nyt kotona päivisin, on mahdollisuus ottaa päiväunet yhdessä. Jaksan paremmin kun saan levätä. Töitä en ole enää edes hakenut, kukaan ei tahdo palkata viimesillään raskaana olevaa naista kahdeksi kuukaudeksi töihin. Ei liene mikään ihme.

kahdestaan

Vietämme viikonloppua mieheni kanssa kahdestaan rannikkokaupungissa. Kuin pienimuotoinen häämatka. Kävelemme rannalla käsi kädessä, mies halailee ja pussailee vatsaani. Suunnittelemme tulevaa, tarvittavia hankintoja, pohdimme kastejuhlaa, tulevan lapsen nimeä, esikoisen reaktiota pikkusisaruksen syntymään. Muistelemme esikoisen syntymää, niitä tunteita, joita se aikaan sai.

Olen onnellisempi kuin kertaakaan häidemme jälkeen.

Yöllä käperryn mieheni kainaloon, tässä tunnen olevani turvassa. Kuinka olen voinnut edes epäillä hänen rakkauttaan? Minä olen löytänyt paikkani tässä maailmassa, se on tämän miehen rinnalla, hänen lastensa äitinä.