Mies toivoo, että me voisimme olla ystäviä Hänen kanssaan. Nyt kun minulla ei ole mitään pelättävää. Istumme vaivautuneina kahvipöydässä, emme löydä yhteistä juteltavaa. Olen helpottunut kun vierailu on ohitse.
Mies menee saattamaan Häntä autolle, minä jään tiskaamaan kahvikuppeja. Ehdin kuivata kaikki kupit, miestä ei kuulu. Kurkin ikkunassa, mutta en näe parkkipaikalle. Esikoinen leikkii olohuoneessa, ehdotan lähdetäänkö viemään roskista.Tule, laitetaan kengät jalkaan. Lapsi ei halua, leikki on kesken. Huokaan ja samassa ovi käy, mies tulee posket punehtuen sisälle.
Mikä minuun on mennyt?
Miksi en osaa olla ihmisiksi, miksi minä teen tästä suurempaa kuin se on, miksi en voi olla murehtimatta, miksen voi antaa tämän mennä omalla painollaan... onhan miehelläkin oikeus omiin ystäviin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti