Joulua vietämme yhdessä suvun kanssa. Lapsen riemua on ihana katsoa. Äitini utelee joko ensi jouluna olisi kaksi pientä kuusen alla lahjoja avaamassa. Hymyilen, sanat juuttuvat kurkkuun. Mies puristaa kättäni, niin lämmin, niin voimakas.
Jouluyönä valvomme kahdestaan katsellen lapsen unta. Miten kaunis hän onkaan, miten me olemme voinneet saada tuollaisen ihmeen aikaan. Milloin meille suodaan uusi ihme?
Suunnittelemme ensi kesää, mielessä suuria muutoksia, suuria asioita. Me haluamme samoja asioita, yhteistä elämää. Tämä suhde tulee kestämään ikuisesti, minä päätän. Minä en luovuta koskaan, ikinä, milloinkaan.
torstai 27. joulukuuta 2007
maanantai 19. marraskuuta 2007
Uusi alku
Itkuja, keskusteluja, punaisia silmiä, valvottuja öitä... Niitä on mahtunut elämääni enemmän kuin vuosiin. Tälläistä tunteiden vuoristorataa en olisi usonut kokevani sinun kanssasi. Minä luulin, että meidän rakkautemme kantaisi kaiken tälläisen ylitse, mutta minä olin väärässä.
Minun tunteeni sinua kohtaan eivät ole kuolleet, eivätkä ole sinunkaan, sen olen ymmärtänyt.
Mikä sitten meni vikaan? Missä me erehdyimme?
Pidimmekö toisiamme liian itsestään selvinä, jäikö parisuhteemme kiireisen arjen jalkoihin? Molemmilla vaativa työ, esikoisen syntymä ja sairastelut, toive toisesta lapsesta ja pettymykset. Kaikki se vei aikaa ja energiaa meiltä toisiltamme.
Muistatko vielä sen ensimmäisen yhteisen kesän kun olimme kahdestaan kuusi viikkoa ilman minkäänlaisia velvotteita? Valvoimme yöt puhuen tulevaisuudesta ja menneisyyden haavoista, pidimme toisiamme kädestä, opettelimme tuntemaan toisemme, iho ihoa vasten sängyllä maaten ja hiljaisuutta yhdessä kuunnellen? Tai ne pitkät kuumat kesäpäivät rannalla, kallion kolossa piilossa muiden katseilta kun hengitimme vain toisiamme?
Ei arki ollutkaan sellaista, se oli aivan muuta. Mutta jos sen kesän saisin kokea kanssasi vielä uudestaan, vaikka vain lyhyinä hetkinä, pätkinä arjen keskellä, edes silloin tällöin - onnellisemmaksi en voisi koskaan tulla.
Aloitamme uudestaan, puhtaalta pöydältä, jos se vain on enää mahdollista viiden yhteisen vuoden, yhteisen asuntolainan ja yhteisen lapsen jälkeen. Puhdas pöytä. Hiljalleen, askel kerrallaan ja ehkä ensi kesänä koemme taas niitä hetkiä kuin silloin ensimmäisenä kesänä.
Minun tunteeni sinua kohtaan eivät ole kuolleet, eivätkä ole sinunkaan, sen olen ymmärtänyt.
Mikä sitten meni vikaan? Missä me erehdyimme?
Pidimmekö toisiamme liian itsestään selvinä, jäikö parisuhteemme kiireisen arjen jalkoihin? Molemmilla vaativa työ, esikoisen syntymä ja sairastelut, toive toisesta lapsesta ja pettymykset. Kaikki se vei aikaa ja energiaa meiltä toisiltamme.
Muistatko vielä sen ensimmäisen yhteisen kesän kun olimme kahdestaan kuusi viikkoa ilman minkäänlaisia velvotteita? Valvoimme yöt puhuen tulevaisuudesta ja menneisyyden haavoista, pidimme toisiamme kädestä, opettelimme tuntemaan toisemme, iho ihoa vasten sängyllä maaten ja hiljaisuutta yhdessä kuunnellen? Tai ne pitkät kuumat kesäpäivät rannalla, kallion kolossa piilossa muiden katseilta kun hengitimme vain toisiamme?
Ei arki ollutkaan sellaista, se oli aivan muuta. Mutta jos sen kesän saisin kokea kanssasi vielä uudestaan, vaikka vain lyhyinä hetkinä, pätkinä arjen keskellä, edes silloin tällöin - onnellisemmaksi en voisi koskaan tulla.
Aloitamme uudestaan, puhtaalta pöydältä, jos se vain on enää mahdollista viiden yhteisen vuoden, yhteisen asuntolainan ja yhteisen lapsen jälkeen. Puhdas pöytä. Hiljalleen, askel kerrallaan ja ehkä ensi kesänä koemme taas niitä hetkiä kuin silloin ensimmäisenä kesänä.
lauantai 3. marraskuuta 2007
Vasten mun kasvojani
"En tiedä mitä tahdon, en tiedä rakastanko sinua enää."
Enempää et olisi voinnut satuttaa minua. Tiesinhän minä, että kaikki ei ole hyvin meidän välillämme, mutta silti olin toivonut parasta, toivonut että tämä on vain jokin pieni ohimenevä vaihe, syysväsymystä, liikaa yrittämistä, liian vähän yhteisiä hetkiä, ei suhteemme loppu...
Olen tuhansina sirpaleina lattialla.
En enää tiedä kuka olen, mihin kuulun, mitä haluan.
Tai oikeastaan tiedän mitä haluan, haluan yhteisen elämän sinun kanssasi, avioliiton ja toisen lapsen, sen toisen mitä olemme jo pitkän aikaa toivoneet. Nyt kaikki ne toiveet on murskana. Minä itken itseni vuoksi, minä itken pienen esikoiseni vuoksi, jonka perhe on pian hajalla, joka ei koskaan tule saamaan täyssisarta.
Olen itkenyt kaksi vuorokautta putkeen, en osaa lopettaa. Naamani on turvoksissa, silmäni punaiset, päätä sattuu. Kuinka kukaan voisikaan rakastaa minua, tälläisenä kuin nyt olen? Jos rakkautesi on kateissa, ei se ainakaan helposti löydy uudestaan kun vastassa on kaltaiseni kuvatus.
Enempää et olisi voinnut satuttaa minua. Tiesinhän minä, että kaikki ei ole hyvin meidän välillämme, mutta silti olin toivonut parasta, toivonut että tämä on vain jokin pieni ohimenevä vaihe, syysväsymystä, liikaa yrittämistä, liian vähän yhteisiä hetkiä, ei suhteemme loppu...
Olen tuhansina sirpaleina lattialla.
En enää tiedä kuka olen, mihin kuulun, mitä haluan.
Tai oikeastaan tiedän mitä haluan, haluan yhteisen elämän sinun kanssasi, avioliiton ja toisen lapsen, sen toisen mitä olemme jo pitkän aikaa toivoneet. Nyt kaikki ne toiveet on murskana. Minä itken itseni vuoksi, minä itken pienen esikoiseni vuoksi, jonka perhe on pian hajalla, joka ei koskaan tule saamaan täyssisarta.
Olen itkenyt kaksi vuorokautta putkeen, en osaa lopettaa. Naamani on turvoksissa, silmäni punaiset, päätä sattuu. Kuinka kukaan voisikaan rakastaa minua, tälläisenä kuin nyt olen? Jos rakkautesi on kateissa, ei se ainakaan helposti löydy uudestaan kun vastassa on kaltaiseni kuvatus.
tiistai 30. lokakuuta 2007
Niin kaukana toisistaan
Olen niin yksin, vaikka olen suhteessa kanssasi. Istut siinä vieressäni ja silti olet jossain niin kaukana, etten voi edes koskettaa. Me istumme vierekkäin, puhumatta sanaakaan. Sydämeni tuntuu hajoavan palasiksi, pää räjähtää.
Milloin meistä tuli tälläisiä, näin etäisiä toisillemme?
Kun rakastuimme, me puhuimme kaikesta, me olimme samalla aaltopituudella, me emme voinneet olla irti toisistamme.
Rakastatko sinä vielä minua?
Minä rakastan, rakastan niin valtavasti ja ajatuskin että olemme erossa saa minut voimaan pahoin. Pelkään niin menettäväni sinut, pelkään etten minä riitä tälläisenä vaan etsit jotain muuta, jostain muualta.
Sinä olit ensimmäinen, joka sai tuntemaan oloni turvalliseksi, ensimmäinen jonka kanssa minä voin olla minä. Sinä olit ensimmäinen, jota rakastin.
Ja sinä olet se, kenen kanssa haluan elää ikuisesti yhdessä. Sen tajuamiseen meni aikaa, mutta nyt kun sen tajua, niin satuttaa ajatella, ettet sinä tuntisi samoin.
Milloin meistä tuli tälläisiä, näin etäisiä toisillemme?
Kun rakastuimme, me puhuimme kaikesta, me olimme samalla aaltopituudella, me emme voinneet olla irti toisistamme.
Rakastatko sinä vielä minua?
Minä rakastan, rakastan niin valtavasti ja ajatuskin että olemme erossa saa minut voimaan pahoin. Pelkään niin menettäväni sinut, pelkään etten minä riitä tälläisenä vaan etsit jotain muuta, jostain muualta.
Sinä olit ensimmäinen, joka sai tuntemaan oloni turvalliseksi, ensimmäinen jonka kanssa minä voin olla minä. Sinä olit ensimmäinen, jota rakastin.
Ja sinä olet se, kenen kanssa haluan elää ikuisesti yhdessä. Sen tajuamiseen meni aikaa, mutta nyt kun sen tajua, niin satuttaa ajatella, ettet sinä tuntisi samoin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)