Itkuja, keskusteluja, punaisia silmiä, valvottuja öitä... Niitä on mahtunut elämääni enemmän kuin vuosiin. Tälläistä tunteiden vuoristorataa en olisi usonut kokevani sinun kanssasi. Minä luulin, että meidän rakkautemme kantaisi kaiken tälläisen ylitse, mutta minä olin väärässä.
Minun tunteeni sinua kohtaan eivät ole kuolleet, eivätkä ole sinunkaan, sen olen ymmärtänyt.
Mikä sitten meni vikaan? Missä me erehdyimme?
Pidimmekö toisiamme liian itsestään selvinä, jäikö parisuhteemme kiireisen arjen jalkoihin? Molemmilla vaativa työ, esikoisen syntymä ja sairastelut, toive toisesta lapsesta ja pettymykset. Kaikki se vei aikaa ja energiaa meiltä toisiltamme.
Muistatko vielä sen ensimmäisen yhteisen kesän kun olimme kahdestaan kuusi viikkoa ilman minkäänlaisia velvotteita? Valvoimme yöt puhuen tulevaisuudesta ja menneisyyden haavoista, pidimme toisiamme kädestä, opettelimme tuntemaan toisemme, iho ihoa vasten sängyllä maaten ja hiljaisuutta yhdessä kuunnellen? Tai ne pitkät kuumat kesäpäivät rannalla, kallion kolossa piilossa muiden katseilta kun hengitimme vain toisiamme?
Ei arki ollutkaan sellaista, se oli aivan muuta. Mutta jos sen kesän saisin kokea kanssasi vielä uudestaan, vaikka vain lyhyinä hetkinä, pätkinä arjen keskellä, edes silloin tällöin - onnellisemmaksi en voisi koskaan tulla.
Aloitamme uudestaan, puhtaalta pöydältä, jos se vain on enää mahdollista viiden yhteisen vuoden, yhteisen asuntolainan ja yhteisen lapsen jälkeen. Puhdas pöytä. Hiljalleen, askel kerrallaan ja ehkä ensi kesänä koemme taas niitä hetkiä kuin silloin ensimmäisenä kesänä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti