Uusi alku

Itkuja, keskusteluja, punaisia silmiä, valvottuja öitä... Niitä on mahtunut elämääni enemmän kuin vuosiin. Tälläistä tunteiden vuoristorataa en olisi usonut kokevani sinun kanssasi. Minä luulin, että meidän rakkautemme kantaisi kaiken tälläisen ylitse, mutta minä olin väärässä.

Minun tunteeni sinua kohtaan eivät ole kuolleet, eivätkä ole sinunkaan, sen olen ymmärtänyt.

Mikä sitten meni vikaan? Missä me erehdyimme?

Pidimmekö toisiamme liian itsestään selvinä,  jäikö parisuhteemme kiireisen arjen jalkoihin? Molemmilla vaativa työ, esikoisen syntymä ja sairastelut, toive toisesta lapsesta ja pettymykset. Kaikki se vei aikaa ja energiaa meiltä toisiltamme.

Muistatko vielä sen ensimmäisen yhteisen kesän kun olimme kahdestaan kuusi viikkoa ilman minkäänlaisia velvotteita? Valvoimme yöt puhuen tulevaisuudesta ja menneisyyden haavoista, pidimme toisiamme kädestä, opettelimme tuntemaan toisemme, iho ihoa vasten sängyllä maaten ja hiljaisuutta yhdessä kuunnellen? Tai ne pitkät kuumat kesäpäivät rannalla, kallion kolossa piilossa muiden katseilta kun hengitimme vain toisiamme?

Ei arki ollutkaan sellaista, se oli aivan muuta. Mutta jos sen kesän saisin kokea kanssasi vielä uudestaan, vaikka vain lyhyinä hetkinä, pätkinä arjen keskellä, edes silloin tällöin - onnellisemmaksi en voisi koskaan tulla.

Aloitamme uudestaan, puhtaalta pöydältä, jos se vain on enää mahdollista viiden yhteisen vuoden, yhteisen asuntolainan ja yhteisen lapsen jälkeen. Puhdas pöytä. Hiljalleen, askel kerrallaan ja ehkä ensi kesänä koemme taas niitä hetkiä kuin silloin ensimmäisenä kesänä.

Vasten mun kasvojani

"En tiedä mitä tahdon, en tiedä rakastanko sinua enää."

Enempää et olisi voinnut satuttaa minua. Tiesinhän minä, että kaikki ei ole hyvin meidän välillämme, mutta silti olin toivonut parasta, toivonut että tämä on vain jokin pieni ohimenevä vaihe, syysväsymystä, liikaa yrittämistä, liian vähän yhteisiä hetkiä, ei suhteemme loppu...

Olen tuhansina sirpaleina lattialla.

En enää tiedä kuka olen, mihin kuulun, mitä haluan.

Tai oikeastaan tiedän mitä haluan, haluan yhteisen elämän sinun kanssasi, avioliiton ja toisen lapsen, sen toisen mitä olemme jo pitkän aikaa toivoneet. Nyt kaikki ne toiveet on murskana. Minä itken itseni vuoksi, minä itken pienen esikoiseni vuoksi, jonka perhe on pian hajalla, joka ei koskaan tule saamaan täyssisarta.

Olen itkenyt kaksi vuorokautta putkeen, en osaa lopettaa. Naamani on turvoksissa, silmäni punaiset, päätä sattuu. Kuinka kukaan voisikaan rakastaa minua, tälläisenä kuin nyt olen? Jos rakkautesi on kateissa, ei se ainakaan helposti löydy uudestaan kun vastassa on kaltaiseni kuvatus.