Olin vasta nukahtanut kun heräsin napakkaan supistukseen. Kello oli hieman yli puolen yön. Seuraava supistus tuli tasan viisi minuuttia myöhemmin. Jos ensimmäisestä olinkin vielä epävarma, seuraavasta tiesin, että synnytys oli alkanut. Vauvamme syntyisi tänään.
Kaksi tuntia myöhemmin olimme matkalla synnytyssairaalaan. Halusin lähteä ajoissa, jotta saisin varmasti kivunlievitystä. Supistuksista huolimatta matka sujui leppoisassa tunnelmassa, juttelimme miehen kanssa niitä näitä. Oloni oli onnellinen ja luottavainen.
Sairaalassa kivut kovenivat nopeaan tahtiin ja pyysin saada epiduraalin. Anestesialääkäri ei kuitenkaan päässyt heti hätiin, oloni alkoi olla todella tuskainen. Kätilö tarjosi ilokaasua, mutta tulin siitä huonovointiseksi. Päässä pyöri ja aloin epäillä tuleeko tästä mitään, onneksi mies oli paikalla rohkaisemassa minua ja hieromassa kipeää selkääni.
Jäimme hetkeksi kahdestaan, tunsin itseni niin avuttomaksi kaiken tapahtuvan keskellä. Puristin miehen kättä ja pyysin, ettei hän jättäisi minua yksin. Tarkoitin yhtä paljon synnytystä kuin loppuelämää. Mies lupasi olla luonani. Pyyhin silmänurkkia ja samassa kätilö tuli takaisin lääkärin kanssa, saisin vihdoin puudutuksen. Ehdin nukkuakin hetken ennenkuin kivut palasivat ja minua alkoi ponnistuttaa.
Vauva syntyi miltein samantien kun sain luvan ponnistaa.
Täydellinen, kaunis ja niin pieni. Aivan isänsä näköinen. Vastasyntynyt vauva rinnallani, rakas mieheni vierelläni minä tunsin itseni maailman onnellisimmaksi. Tätä minä olen elämältäni halunnut.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti