Vihdoin koittaa päivä, jolloin saan sinut omakseni. Sanot, että olet jo minun, olet ollut siitä saakka kun katseemme kohtasivat ensi kerran viisi vuotta sitten. Miksei se sitten tunnu siltä? Miksi olen ollut epävarma?
Sinä et näytä tunteitasi samalla tavalla kuin minä. Minä haluan kertoa miten sinua rakastan, haluan kuulla kuinka sinä minua rakastat. Sinä näytät tunteesi arjessa, pieninä hyvinä tekoina. Niihin minun tulee luottaa, niitä lukea.
Sinä sanoit, että rakastat minua, sanoit sen monta kertaa, kauan sitten. Eikö se riitä? Ei rakkautesi ole kadonnut minnekään, sanot että miksi sitä pitää toistella, kerrot sitten kun et enää rakasta. En minä silloin enää halua sitä kuulla, minä tiedän sen jo silloin. Minä tiedän, että rakastat vielä, mutta haluan myös että sinä sanot sen ääneen, silloin siitä tulee minulle enemmän totta.
Suurin rakkauden osoituksesi on ottaa minut vaimoksesi, miten paljon se merkitseekään minulle, vaikka sinä sanot ettei avioliitto mitään muuta, me olemme jo pari. Minulle se muuttaa kaiken. Meistä tulee yksi, sen minkä Jumala on yhdistänyt, älköön ihminen erottako. Minä sitoudun sinuun ikuisesti ja samaan haluan sinulta. Sinä sanot, että olet jo sitoutunut, onhan meillä lapsi ja toinen tulossa. Lasten takia haluan myös avioliiton, vaikkei tänä aikana avioliittokaan ole enää ikuista, ei pyhää. Minulle se on ja toivon, että niin on myös sinulle.
Alttarilla vannomme, että tahdomme rakastaa toisiamme myötä- ja vastamäessä, elämämme loppuun saakka. Minä ainakin rakastan, elämäni loppuun saakka.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti