Nauran epäluuloilleni.
Nyt ne tuntuvat niin kaukaisilta, niin epätodellisilta.
Minun miehenikö pettäisi minua, vain kuukausi häistä, minun ollessani raskaana! Ei minun mieheni ole sellainen, ei hän satuttaisi kärpäistäkään.
Minulla on hieman huono omatunto siitä, että epäilin ihmistä jota rakastan ja toista, jota maailma on viime aikoina potkinut päähän oikein olan takaa. Miksi minä en näe hänen hätäänsä, hänen yksinäisyyttään, hänen tarvettaan saada tukea vaikeana aikana?
Näen minä, hormoninin vain heittelevät ja tunnen itseni epävarmaksi vaikkei syytä olisikaan.
Vaan ihan kaikkea en voi laittaa hormonien piikkiin. Ihan kaikki ei selity viattomana ystävyytenä, koska miksi asioita on salattu minulta ja valkoisia valheita kerrottu?
Oi miksi en voi keskittyä rauhassa olemaan onnellinen ja rakastettu, miksi ajatukseni risteilevät tälläisenä hetkenä? Minun tulisi keskittyä raskauteen ja uuteen vauvaan, ei kuvittelemaan ketä ja milloin mieheni tapaa ja millaisissa merkeissä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti