Mieheni puhuu puhelimessa toisessa huoneessa, en kuule sanoja mutta äänensävy on hyvin hunajainen. Kuin pienelle lapselle, sairalle vanhukselle tai rakkaalle ihmiselle puhuisi.
Minä en saa olla mustasukkainen, koska heidän välillään ei ole yhtään mitään, ei muuta kuin ystävyyttä. Minä olen vainoharhainen jos muuta epäilen. Enkö minä ymmärrä miten paljon Hän on saannut kärsiä viime aikoina, eikö minulta löydy myötätuntoa?
Kysyn miksi ne puhelut pitää soittaa aina toisessa huoneessa, kuin salassa, jos mitään ei ole salattavaa? Mieheni ei osaa vastata mitään, hän poistuu katsomaan tv:tä.
Minä jään yksin pimeään miettimään, että miten tässä kävi näin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti