Viimeisinä isyyslomapäivinä mies kertoi Hänen soittaneen ja kysyneen saako tulla katsomaan vauvaa. Minä jähmetyin, en ollut uhrannut Häneen ajatuksia päiväkausiin, olin jo melkein unohtanut Hänen olemassaolon. En keksinyt yhtään oikeaa syytä kieltäytyä, mutta sanoin etten juuri nyt jaksaisi vieraita.
Seuraavana päivänä Hän soitti minulle, kysyi saisiko ohimennessä piipahtaa kylässä kun oli lähistöllä asioilla. En kehdannut kieltäytyä.
Mies kaivoi pakkasesta pullaa sulamaan, minä keräsin puklurätit sohvankulmalta ja ryntäsin vaihtamaan puhtaan paidan. Ovikello soi, vatsassani kipristeli.
Hän oli matkalla työpaikan illanviettoon, pukeutuneena ja laittautuneena sen mukaisesti. Hänen rinnallaan minä tunsin itseni nuhruiseksi, hiukset ponnarilla, verkkareissa ja meikittä. Mies lykkäsi vauvan Hänen syliin ja räpsi innokkaana valokuvia, inhorealistisesti mietin kumpaahan mieheni kuvaa innokkaammin, vauvaa vai Häntä. Tätä kaikkea katsellessani mielessäni kävi onko vauva tulevan äitipuolensa sylissä. Puistatti, vetäydyin keittiöön kahvin laittoon.
Mietin mikä minussa on vikana kun mustasukkaisuus kuohahtaa näin vuotavasti ylitse Hänen kohdallaan. Muista mieheni naispuolisista tuttavista en ole koskaan osannut olla mustasukkainen. Ei ole tarvinnut?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti