Lomaa odotellessa elämä tuntui asettuvan onnellisiin, tyyniin uomiin. Tavallisen lapsiperheen tavallista arkea. Puuronkeittoa, pyykinpesua, ulkoilua hohtavilla hangilla kevätauringossa. Tahmaisia suukkoja, palapelin rakentamista, koko perheen halihetkiä ennen nukkumaanmenoa. Myös korvatulehduksia, sairastelua, huonosti nukuttuja öitä ja väsyneitä aamuja, mutta kun toisen kosketuksesta ja sanoista saa voimaa, sen kaiken kestää ja jaksaa yhdessä.
En murehtinut menneitä, en jaksanut stressata tulevaa, elin tässä hetkessä ja olin onnellinen. Hän oli ajatuksissani jossain hyvin kaukana, vaikka mieheni puheissa aina silloin tällöin vilahtikin. Olimme sopineet, että kaikesta on voitava puhua ja niin me puhuimme, Hänestäkin. Minä en tuntenut enää aihetta mustasukkaisuuteen, miksi olisinkaan. Me elimme täyttä elämää, yhdessä, perheenä. Ei tähän kuvioon mahtuisi enää muita.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Ihana kun jaksat päivittää niin usein! :) Voimia.
Lähetä kommentti