Ne iltapäivän hetket tuntuivat niin pitkältä. En tiennyt missä mieheni oli ja kenen kanssa. Ylpeyteni esti minua soittamasta miehen puhelimeen. Minä odotin ja pohdin elämääni. Missä meni vikaan, miksi mieheni haikailee toisen perään vaikka meillä piti olla kaikki niin täydellistä, me olimme saavuttaneet kaiken sen, mistä yhdessä unelmoimme. Mehän rakastimme toisiamme!
Lapset heräsivät päiväunilta, laitoin isommalle välipalaa ja istuimme iltapäiväteellä keittiössä. Ulkona hämärsi. Tarkistin yhä uudelleen puhelimeni, ei soittoja, ei viestejä. Kauanko minun pitää odottaa? Kauako jaksan odottaa miestäni takaisin? Tuleeko hän enää takaisin?
Ovi kävi, eteiseen syttyi valo.
Lapsi riensi iloisena isäänsä vastaan, minä suljin hetkeksi silmäni. Miehen käsi olkapäälläni, hiljaa kuiskatut sanat "anna anteeksi".
Lapsi kärtti isäänsä lelujen pariin, mies nappasi ohimennessään vauvan kainaloonsa ja minä jäin yksin keittiöön teekuppini äärelle miettimään mitä minulta on pyydetty anteeksi. Puheluja selkäni takana, raivossa sanottuja sanoja vai kenties pettämistä?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti