En tiennyt enää mitä ajatella. Mies käyttäytyi kultaisesti, tuli aikaisin töistä kotiin, huolehti lapsista, teki kotitöitä, halaili minua, kuiski korvaani kauniita sanoja. Seksi oli parempaa kuin aikoihin. Elämämme näytti onnelliselta ja kauniilta.
Silti se ei tuntunut siltä.
Minä pyörittelin päässäni ajatuksia. Olenko tyhmä ja sinisilmäinen jos haluan uskoa ja luotan mieheni sanaan? Mieheni on aina ollut rehellisyyden perikuva, sen minkä hän sanoo, se pitää. Aivan kaikessa siihen on voinnut luottaa, hän ei petä tai valehtele, hän ei jätä kaveria.
Minulle mieheni on kaikki kaikessa, hänen rakkautensa ja meidän suhteemme on elämäni pohja. Mieheni on paras ystäväni ja tukipilarini. Hänestä en halua luopua, en edes suurimman pakon edessä. Jos vain luotan, että kaikki on kuten hän sanoo, muuttuuko kaikki jälleen hyväksi? Minä haluan, että muuttuu, minä haluan että kaikki on edelleen hyvin.
Mutta jos minä vain annan kaiken olla kuten asiat on, elänkö minä silloin valheessa?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti